Elämän mallinen nukketeatteri

'' Tunsin outoa huimausta, joka oli sukua ilolle. Olin vapaa, vihdoinkin. Ilma ulkona oli kirkas ja terävä. Katulamppujen valo värisi. Kun näin ihmisiä, vetäydyin aina varjoihin. Sitten ohitseni lenkkeili mies ja koira. Koira katsoi minua ja heilutti korviaan. Mies ei katsonut. Mietin olinko jo muuttumassa näkymättömäksi. Se oli aika vavahduttava ajatus. ''

                                                   Lyhyesti kirjasta

Viima-kirja kertoo 12-vuotiaasta Viima-nimisestä pojasta, jolle annetaan viimeinen mahdollisuus parantaa käytöstään ja tulla kunnon oppilaaksi. Viima lähetetään kouluun, jota kutsutaan Mahdollisuuksien taloksi, mutta se silti muistuttaa enemmän akvaariota kuin koulua. Oppilaat uivat samassa virrassa ja koko rakennus on läpinäkyvä kuin kristallipallo. Kuri on kovaa ja yhtenä rangaistuksena toimii tyttöystävä, joka ei jätä hetkeksikään rauhaan. 

Viima karkailee koulusta, joutuu kärsimään perässä juoksevasta tyttöystävästään ja luottokaveristaan 
Villestä sekä joutuu viettämään päiviään lukkojen takana omassa huoneessaan. Kuitenkin tämän kaiken keskelle astuu kapinallinen Intia-tyttö, joka viettää viimeisen mahdollisuuden menettäneiden
lasten kanssa aikaa hylätyssä tehtaassa. Viima tajuaa Intian avustuksella, ettei Mahdollisuuksien talo olekaan niin puhtoinen kuin ajatellaan.

  Vaikka teoksen juoni ei ollut kummoinen 12-vuotiaan lapsen näkökulmasta, se herätti silti kokonaisuudessaan paljon ajatuksia. Ajatuksia nykypäiväisestä elämästä ja sen arvoista. Suuryhtiöiden toiminnasta ja maailman menosta. Lukukokemus antoi ainakin itselleni uusia polkuja katsella maailmaa, vanhojen polkujen jatkoksi. Ajatusten polkujen yhtenä suurena symbolisena tekijänä, toimii mielestäni tarinan koulu, sillä se pitää sisällään niin paljon samaistuttavaa materiaalia jota kohtaa arjessa.

                                                                                 

                                        Opinahjon avoimuudesta ihmisiin

Mahdollisuuksien talon akvaariomaisuus luo ajatuksen avoimuudesta, siitä että ei ole mitään salattavaa, mutta kuitenkin asia on aivan toinen. Ulkoa nähdään mitä sisällä tapahtuu, mutta kuitenkin koko asia on vain yhtä suurta nukketeatteria. Mahdollisuuksien talo muistutti suuria yhtiöitä ja yrityksiä maailmalla. Toiminta kuvataan avoimena ja kaikki näyttää ensisilmäyksellä hyvältä. Pikkuhiljaa huomataan ettei toiminnan takana olekaan elämää kunnioittavia arvoja vaan teatterin naruissa on raha tai jokin muu itseä hyödyttävä motiivi. Jossain vaiheessa paljastuu suuri skandaali, joko ympäristön tuhoamisen paljastumisesta, lapsityövoiman käytön selviämisestä tai epäeettisistä työolosuhteista suurissa tehtaissa. Surullisinta tässä on vielä se, että skandaalit kohtaavat jonkinlaista hiljaista hyväksyntää tavallisten tallaajien arjessa. Asiat tiedostetaan, mutta ongelman ratkaisemiseksi huomataan olevansa yllättävän kädetön tai ei tiedetä miten pitäisi toimia. Monesti sitä huomaa olevansa itsekin melko kädetön. 

Jos totta puhutaan, eihän itsessään mikään rakennus tai yhtiö ole paha, huono tai muutenkaan vastenmielinen. Yleensä kaiken takana toimii arvot ja aktit, jotka vaikuttavat siihen, millaisena näemme suuryhtiöiden suuret mainokset. Viima-kirjassakaan Mahdollisuuksien talo ei ollut itsessään paha, mutta sen takana olevat metodit maalasivat koko rakennuksen mustaan valoon.

Tietenkin kaikilla saa olla salaisuuksia, kipeitä asioita joista ei puhuta, mutta tavallaan jatkuva näytteleminen jotain muuta mitä ei ole, on raskasta ja pidemmälle ajateltaessa ei kovin järkevää, niin arjessa kuin bisnesmaailmassa. Bisnesmaailmassa ehkä enimmäkseen se ei ole järkevää pidemmälle katsottaessa. Teoksen oppilaitoksen vetämä näytös päätyi sen omaksi kohtaloksi, vaikka myöhemmin  toimintaa jatkettiinkin hieman eri tavalla. Kuitenkaan tieto  tapojen muuttumisesta ei poistanut ainakaan itseltäni epävarmuutta oppilaitoksen toiminnalta. Sitä jotenkin odottaa jo luettuaan kirjan, että kohta löytyy kyseiselle romanille jatko-osa, jossa paljastuukin opinahjon systeemin vajonneen alemmas mitä oli.

Nukketeatteri 

Ihmisten vetämä nukketeatteri elämässä taas täyttää molemmat kohdat. Se on raskasta sekä se ei ole kannattavaa pidemmälle katsottaessa. Silti moni syyllistyy astumaan lavalle toisessa roolissa. Itsekin olen syylistynyt moiseen ja välillä sitä tulee tehtyä edelleenkin. Roolin ylläpidon takana kuitenkin on jonkinlainen pelko siitä, ettei todellista olemusta hyväksytä, mutta toisaalta roolia ylläpitää yhteiskunnan asettamat normit ja vaatimukset. Vaatimukset siitä miten pitäisi käyttäytyä, puhua ja pukeutua. Siitä mitä pitäisi puhua, sanoa tai tehdä. Vaatimukset siitä millainen pitäisi kokonaisuudessaan olla.

Viimalle annettiin viimeinen mahdollisuus. Viimeinen mahdollisuus kunnolliseen elämään ja sulkea oma aivotoiminta. Mahdollisuus tulla koneiston yhdeksi osaksi lopullisesti. Viima kävi lähellä rajaa, jonka yli mentäessä hänestä olisi tullut yksi lammas muiden joukossa, mutta Intian ja muiden mahdollisuuden menettäineiden lasten avulla Viima ei astunut viimeistä askeltaan.

Koulun antelias tapa antaa oppilaille mahdollisuuden kaikkien ihannoimaan elämään, on jotenkin tuttua omassa arjessakin. Kunnollisuutta, virran mukana seilaamista ja persoonatonta käytöstä ihannoidaan. Ihannoidaan toimintaa jossa ollaan vain koneiston osia. Toimitaan sokeasti ylemmän tahon määräyksestä eikä kyseenalaisteta toimintaa itsessään.Tehdään töitä muurahaisten tavoin aamusta iltaan.

Tarinan oppilaiden persoonattomuus oli surullista, yhden mallin mukaan toimittiin ja jos ei sopinut opettajien määräämään muottiin, kärsi rangaistuksista. Joukosta poikkeavia yksilöitä ei muutenkaan jotenkin arvosteta vaan kaikkien pitäisi olla yhtä suurta massaa. Erilaisuus tavallaan pelottaa muita. Ajatellaan erilaisuuden horjuttavan koneiston pyörimistä, täydellisen yhteiskunnan muodostumista. Kuitenkinhan erilaisuus on rikkaus, ja persoonallisuuden ja massasta erottuminen tuo väriä ja uusia ajatuksia arkeen. Meillä on jotenkin kumma taipumus seurata toisten muodostamia ajatusvirtoja ja pitää niitä ainoana oikeana vaihtoehtona. Muodostaa muiden arvoista ja mielipiteistä sopiva rooli teatterin näyttömölle, joka on identtinen muiden ihmisten kanssa.

Yhtenä valtavirtana toimii ympärillämme aaltoileva laihdutuskulttuuri (diet culture), jonka olemassa oloon olen itse kiinnittänyt lähiaikoina huomiota. Kaikki tavoittelevat jotenkin laihuutta ja koko asia tuntuu yhdeltä suurelta elämäntavoitteelta. Monilla ihmisillä on iänikuinen laihdutusprojekti, jonka loppuminen on vain omista tavoitteista kiinni. Yhteiskunnassa ainoastaan yhtä tiettyä vartalomallia jotenkin ihannoidaan, terveellisyys yhdistetään laihuuteen ja laihuutta syötetään mediassa jokaisesta kolkasta ( onneksi tähänkin on alettu puuttumaan ). Yksi kertoo mukamas "parhaimmat vinkit laihtumiseen", joita muut kalakaverit seuraavat laput silmillä unohtaen kuunnella omaa kehoaan ja arvojaan. Unohdetaan se, ettei terveellisyys tarkoita tietyn mallista kroppaa, vaan oikeastihan terveellisyys pitää sisällään niin psyykkisen kuin fyysisen hyvinvoinnin. Muutenkaan jatkuva laihduttaminen ei tee keholle hyvää ollenkaan, vaan aiheuttaa jatkuvaa stressiä. Ja silti sitä ihannoidaan.

En kannusta kapinointiin, mutta kyseenalaistamiseen kyllä. Vaikka Viimasta tuli osa kapinahenkisiä lapsia, kaiken taustalla kuitenkin oli jonkinasteinen tietoisuus koulun menosta. Kapinoinnin pystyi myös jotenkin verhoamaan koko oppilaitoksen touhujen kriittiseksi arvioimiseksi. Kriittinen ja kyseenalaistava asenne ei koskaan ole pahitteeksi tilanteessa kuin tilanteessa. Unohdamme helposti miettiä ympärillä olevia asioita uudelleen, uusistä näkökulmista, esimerkiksi tästä iänikuisesta laihdutuskulttuuria. Mutta moisen ajattelun unohtaminen juurtaa juurensa jopa meidänkin oppilaitoksiimme. Kemian tunnille varsinkin. Onko kukaan loppujen lopuksi kyseenalaistanut miten bentseenirengas löydettiin? Miettinyt sitä, että August Kekulé löysi bentseenin rakenteen lähteen unestaan, sai idean sen rakenteesta siitä, kun käärme puri häntäänsä. Toimisikohan sama nykyään? Voisikohan joku tehdä taas läpimurron tieteessä unensa perusteella?

Loppujen lopuksi ajatuksia itse kirjasta

Yllätyin kirjaa lukiessa, kuinka sujuvaa lukeminen oli 12-vuotiaan Viiman näkökulmasta. Alussa suhtauduin hieman kriittisesti päähenkilön ja itseni väliseen ikäeroon, tavallaan pelkäsin koko teoksen sisältävän jollain tapaa lapsellisen ajatusmaailman, mutta todellisuus oli täysin toinen. Viiman käytös ja ajatukset olivat yllättävän neutraaleja, eivätkä ne aiheuttaneet sen suurempaa ihmetystä tai ärsytystä. Muutenkin Seita Parkkolan tyyli kirjoittaa, oli ainakin kyseisessä romaanissa sujuvaa, eikä aiheuttanut päävaivaa.

Kirjan sisältämät kuvat olivat ehkä lempiasiani. Oi, kuinka olenkaan ikävöinyt kuvakirjoja, jotka täydentävät tarinaa edes pikkaisen. Mustavalkoisten kuvien tyyli oli ihanan omalaatuinen ja sopi kirjaan täydellisesti. Talojen symmetrisyyden puuttuminen ja vimpulat seinät tekivät kaupungista erilaisen kokonaisuuden, osoittaen hieman tarinaan sijoittuvan miljöön hullunkurisuuden. 

Itse suosittelisin kyseistä teosta kaikille, jotka tykkäävät hiemankin lukea jännitystä tihkuvaa kirjallisuutta, mutta myös niille jotka eivät. Teos sopii kaikille luettavaksi, sen helppolukuisuuden ja sujuvan juonen takia. Jos joskus ette tiedä mitä lukea, tutustukaa Viiman tarinaan.

Seita Parkkola: Viima
WSOY 2006
Kuvitus: Jani Ikonen
s.334
Kirjastolaina

Kiitos kun luit! 

♥️≈Sofia

                                                        

Loppuun pikaiset kuulumiset. Tähän postaukseen on kulunut ehkä enemmän aikaa mitä alunperin edes suunnittelin. Postauksen tekemiseen on kulunut, näin rehellisesti myöntäen, pari viikkoa kokonaisuudessaan, sisältäen valvomiset yömyöhään kirjoittaen, selkä-ja niskakivut sekä itkut poistuneen tekstin takia, mutta näiden hetkien lisäksi on myös mahtunut aurinkoisia aamuja inspiraation pyörteissä. Naurattaa hieman näin jälkeenpäin, että ajattelin kirjablogin kirjoittamisen olevan mukava ja vähän aikaa vievä harrastuksentynkä, mutta ehei, taisin olla väärässä.

Lukemisen suhteen tällä hetkellä työn alla on Rikke Schmidt Kjærgaardin teos The Blink of an Eye, mutta teoksen englanninkielisen tekstin takia lukeminen on suorastaan hidasta huonon kielitaitoni takia. Olen kyllä hieman ajatellut, että aloittaisin ronskisti vain lukemaan suomenkielistä kirjaa englanninkielisen kaveriksi, mutta toisaalta olisi kiva lukea kerrankin yksi kirja kerrallaan. Pahana tapana usein luenkin viittä kirjaa samaan aikaan, mutta olen jokseenkin huomannut ettei kyseisellä tavalla oikein mikään kirja etene. Miksiköhän näin?
No, mutta tällaista tällä kertaa. Kertokaa toki mielipiteitänne ja ajatuksia, jos sellaisia syntyi, mutta muuten ensi postaukseen siis!